Joulunjämät ja välipäiväjäkistä

Entinen anoppikokelaani lähetti kuvia jouluna antamastani amarylliksesta. Oikeassa oli, en muista noin rehevää ja kerroksellista ihan hetkeen nähneeni. Antaessani oli tietysti vielä pelkkää nuppua. Nytkin kuulemma oli vielä niitä. Huiskulassa on kyllä osattu kasvattaa kukkii.

Omat hyasinttini ja joulukaktus ovat jo luovuttaneet. Kuusi samoin, mutta kun ei laita valoja siihen, sen voi melkein unohtaa, eikä tarvitse rehata sitä vielä neulasvana perässään ulos. Todennäköisesti vien sen sitten, kun törmään siihen ohikulkiessa joku tammikuinen päivä.

Aloin miettiä uuden vuoden mahdollisuuksia. Mitään luvattavaa ei oikeastaan ole. Asioita tapahtuu kuitenkin; kasvattavia kaikki, elämänjanoisena otetaan vastaan. Ja ihminen on heikko, ja hyvä niin, sekin on paree tiedostaa lupausten aikaan. Joku ihku mies voisi tosin luvata tulevansa mun elämään :). Jouluna paketoin parit paketit ventovieraille, ja tuppas naurattamaan, kun näytti melko epätoivoiselta: jollekin miehelle on saatava paketti laittaa! Isää ei lasketa.

Totta puhuen: kun oli sukupuolittunutta sisältöä, täytyi se näkyä paketin päältä. Etunimenikin pistin alle, kun onhan se kiva saada lahja ihan joltakulta tietyltä, oikealta ihmiseltä, eikö.

Sää ny oli, mitä oli. Joulunaluslenkillä järvenranta näytti samalta kuin kesäiltana pilvisen sadepäivän jälkeen.

Mutta joulutorin omenat tuoksuivat huumaavasti! Jännä, miten omena tuoksuu ihan erilaiselta talvella kuin kesällä, jolloin tuulissa kulkee kaikkia muitakin tuoksuja miksaamassa.
   

Kotona oli lämmin ja hyvä.

Eilen oli hieno ilta Hartwallilla, nautin sydämeni kyllyydestä! Oli vanhaa ja uutta taitoa, ja säpinää! Hyvää penkkiseuraa ja mahtavat puitteet viihteelle ja suomisydämentykytyksille. Tänään tarttee jatkaa kotikutoisemmin telkkua katellen. Hyvää vuoden vaihtumista ja uuden alkua!

Tuutilullaa, pelakuut

Koitan nyt kiinnittää erityistä huomiota pelargonioideni talviuneen. Yleensä en ole niin tehnyt, mutta osa on kuitenkin elänyt läpi talven. Kerrostaloasukille ei ole tarjolla erityisiä viileämpiä tiloja, mutta olettaisin että tuossa keittiön akkunalla käy pieni viileä vire. Valoa nuo kasvit joka tapauksessa tarvitsevat, ja sitä tuossa saa. Vettä ei kai saisi paljon antaa. Mutku ne on niin ruipeloita, että alkaa säälittään, pakko välillä kastella. Melkein kuulen, kuinka ne hörppivät janoissaan. Kukkaakin puskee yhä harvakseltaan. Leikkelin kuivia lehtiä pois ja kukkiakin, etteivät luule, että talvella saa kuinka tahansa rehottaa. Talvi on pehmeää laskua, jotta keväällä voi sitten leikkuri käydä rankemmin.

Kaikkien vuosien jälkeen tämä, kukinta-ajankohdastaan johtuen pääsiäiskaktukseksi lokeroimani, päättääkin näemmä olla pikkujoulukaktus. No, koskaan ei ole liian myöhäistä muutokselle, eiks ni.

   

Syksyn muistijälkiä

Jaa, että mitäkö on tullut tehtyä syksyn mittaan... No, silloin tällöin tulee tuijotettua ylläolevasti lasin pohjaa. Kaivattua aurinkoa löytää ainakin hetkeksi camparipullosta.

Tänään on satanut lumenkaltaista, tämänkin syksyisen palavan pensaan päälle. En ole vielä tulkinnut ensilumeksi, joten en ole innostunut. Katsotaan sitten aamulla. Sentti lunta silloin on virallisesti ensilumi.

Olen luuhannut kahviloissa, Tampereella on lukemattomia. Tässä sekä työ- että huvikäyttöön hiljattain hyödyntämäni lukusopet. Kivaa. Piparilatteakin on jo hörpitty.

Ylläolevissa kuvissa olin muka laihiksella. Tässä en. Vaikka: ensin olin, kunnes tiskin takaa kajautettiin, että kaikki kakut puoleen hintaan, kun oli ylitarjontaa. Huoh. Ei siis ollut mun vika, että Fazerin chilisuklaa päätyi tähän. Ihan törkeen suklaista.

Oli mulla halloween-bileetkin taas, kulmakunnan lapsille. Sain, ihan omasta etukäteishypetyksestäni johtuen, melko tarpeekseni :), vaikka olikin oikein onnistuneet, kuulemmakin. Niin tarpeekseni, että tässäkin mietin, jaksanko palata asiaan ennen ens vuotta... Mutta tää oli veikee kuva, joten menköön. Silmälasit valmiina katettavaksi.

Oli kammobuffettiakin. Pistin kaiken dramaturgisen lahjakkuuteni (se ei ole paljoa) peliin, ja johdattelin tarinoiden kera lapsia silmät peitettynä kauhualttarille kaivamaan karkkeja mm. hautuumaalta kaivettujen kastematojen, sukuni jäseniltä irti revittyjen hampaiden ja liman seasta. Korvavaikkupuikot saikin sitten ihan nähdä ja syödä. Kavereiden kutsuja oli tyytyväinen, tämä tässä.

Tein myös pompomeja roikkumaan lampuista, olivat helppoja, ainakin tuontasoisina. Näitä voisi tehdä joulunpunaisena versionakin.

Loppuun vielä epämääräinen kuva epämääräisestä otuksesta, joka terotti taannoin hampaitaan mun vanttuuseen. Salmix, kaverin kani.

Syksyn sekalaisii mietteitä

Nyt on taas se aika, että täytyy käydä kastanjavarkaissa. En tiedä, mikä taika noissa on, mutta muhun menee ku karkki lapseen.

Samaisella sunnuntaipromenadilla kävin vipana päivänä Erwin Wurmin näyttelyssä järvelle ja syksyiseen luontoon antavassa Sara Hildenin taidemuseossa, koko kesän olin ajatusta kypsytellyt. Kaikista kultaisista nakeista ja päänsä villapaitaan piilottaneista jättiläisistä huolimatta suosikkini oli tämä maapallon nielaissut ukko. Ihan vaan hassuna palloukkona. Ja kun se vaan oli niin tyyni, vaikka kaunis ja hirvee pallo möyri sisällä. Näyttelyn kierrettyäni olin taas niin helpottunut: maailmassa pitää olla ja tehdä kreisejä juttuja. Sit sen voi nähdä paremmin. 

Tori on syksyllä raikas ja runsas. Kotiin lähtee milloin kukkaa, milloin marjaa ja perunaa. Ja ihan hyvä, että ei nyt tällä kertaa sitten tuota vihreää lipastoa...

 

Syksyllä täytyy tehdä porkkanakakkua. Ajattelin, että tädin luokse on kivempi tulla lukemaan kokeisiin, kun asetelma on allaolevan kuvan kaltainen. Tee ("maistuu kakalle") on siinä pelkästään sen takia, että täti pakotti, jotta tunnelma olisi kohillaan. Sessio loppui siihen, että nuori tokaisi syömisten jälkeen olevansa liian levoton lukeakseen kokeisiin, ja häipyi ovesta. Just.

Aamulla ajattelin tuoda loppukakut töihin, mutta en rohjennut. Aloitin näet juuri uudessa työyhteisössä, jossa toisilleen vähintään suht' tuntemattomat ihmiset ovat tulleet aivan uuteen työtilaan ja kukin omista ympyröistään. Saman suuren katon alla ollaan tosin oltu tähänkin asti. Suurinta päänvaivaa itselleni on aiheuttanut kahvinkeitto. Mitä nyt astumisesta uuteen työnkuvaan ja uuteen maailmaan, mut se kaffi... Keitin piti tuoda omasta takaa, ok, se järjestyi erään tyypin kaapin pohjalta. Keitin vain on jokin espressoviritteinen pannu. En osaa. Itse toin kahvipaketin (ei espressoa). Mutta kuka sen kahvin keittää, kenelle ja mihin aikaan? Olen vapaaehtoinen kahteen ensimmäiseen. Työ vain on senkaltaista, että kullakin on omat hommansa, aikataulunsa ja lokeronsa. Tilanne on siis se, että todistettavasti kukaan ei ole vielä keittänyt kahvia. Kuulutin kerran, että toin kahvia, saa keittää, mutta samaan syssyyn kävelin ovesta ulos, joten en todistanut. Vielä en tiedä, olemmeko edes kaikki tässä, vai tuleeko lisää porukkaa. Tänä aamuna huomasin, että joku oli tuonut paketillisen halvempaa-kahvinomaista-purua. Mä en sitä jua :)! Harvoja asioita, joissa oon ronkeli. Jaahas, näköjään tein tiedettä tästäkin asiasta...

Ensi viikonloppuna onkin taas Lapsen kanssa sieneen -retki. Lapsikohteekseni on valikoitunut (onnea hälle!) teekaverini nuorempi sisar, joka on vielä otollinen sieniretkikaveri.

Lennetään!

Onnee on niin monessa paikassa. Niin kuin eilen illalla tutun järven rannalla, ja vedessä. Lähestyvä syksy tuo helteeseenkin oman mausteensa. Pieni häivähdys haikeutta on aina hyvä. Eritoten illalla tuntuu, että jokaisen laskevan auringon myötä hyvästelee taas palan kesää, ja kaikkea mitä siihen liittyi juuri tänä kesänä.

Tötteröitäkin on tullut syötyä vasta elokuussa. Sitten niitä on täytynytkin syödä joka päivä, että on saanut kiintiön täyteen. Meillä on kaupungissa oma italialaisen jätskin jätskitehdas. Tää chilisuklaa-appelsiini on ihan huippuu, vaikka näyttää mämmiltä, mikä ei ehkä sekään ole ihan vain vahinko.

Tämän syksyn kynnyksellä musta tuntuu välillä, että... mä saatan lähtee lentoon. Välillä taas tuntuu, että Jospa mää tästä lähen kotio piiloon... Kun pistää itsensä sellaiseen, mikä tuntuu pelottavalta, ihanalta, ja niin oikealta, olo on hieman sekava, mutta se ei haittaa!

Tää kasvi lähtisi lentoon, jos juuret päästäisivät. Enkelinsiipi näet. Äiti vinkkasi löytäneensä torilta, ja minä hain sen toisen myynnissä olleen yksilön. Jo varttuneempi myyjätär kertoi, että kasvit on juurrutettu äitinsä vanhasta emokasvista. Nostalginen huonekasvi, josta mä en tiennyt mitään, noloa. Ihana kasvi, kun siinä on ideaa. Isot lehdet ovat vielä enemmän siipimäisiä, jonku Gabrielin tai Mikaelin (tai Mikael Gabrielin...) selkään, ja eiku menoks!

Mulla taitaa olla jokin valokuvanäyttelyidea, The Next Generation of Mushrooms, sen verran nimittäin kameran rullaa vilisyttäessä vilkkuvat kuvat vauvasienistä silmissä. Ohan ne söpöi... Tää on kai haavanpunikkitatti, vaikka sillä ei olekaan vielä tummia nukkatupsuja jalassa. En söisi, vaikka kyllä voi, jos hyvin kypsentää. 

 

Issue: jäätee

Olen muutamaan otteeseen pistänyt korvan taakse ystäväni jutut omatekoisesta jääteestä. Hän on ohimennen maininnut, että "Aah, pitääkin pistää jääteetä tulemaan jääkaappiin..." Hieman koitin kysellä, että mitäs hän pruukaa siihen laittaa... Kuulemma jotain höystöjä. Luin myös juuri kirjaa, jossa saaressa pääkoppaansa lepuuttava ja viereisen saaren miekkosta päiväunissaan haikaileva nainen  "oli laittanut aamulla ison kannun jääteetä viilenemään", ja toisessa kohtaa siemaili sitä mintulla maustettuna hopeapajujen alla.

No, ajattelin tässä, että senhän täytyy olla jotain ylimaallisen hyvää, varsinkin näillä helteillä, että laitetaas not-tulille. Mielessä vilisivät kuvat syvän etelän valkoisesta verannasta, jossa seisova ilma melkein näkyy silmissä, ja herrasväki saapuu sokeriruokopellolta pokkuroimasta päivän päätteeksi, ja kallistaa sorretun mustan apulaisensa valmiiksi asettelemaa jääteekannua lasiin ja leyhyttelee lierihatulla otsaansa...

Hauduttelin sen siis lempparitavisteestäni, Russian samovar blendistä. Ja eiku jääkaappiin, ja sit vaan tarpeeksi viileänä sitruunaa ja jääpaloja. Mut miksi mä laittasin siihen sokeria, siirappiliuosta tai ruokosokeria... sehän on sama kuin sokerilimsaa joisi, kilot ei kestä. Tulos: htin kitkerää. En juo. Siihen jäi se yritys. Lienee parasta jatkaa maistellen ystävärouvan tarinoilla. Tai hakee pirkkaa pöytään.

Tässä asiaankuulumaton supercool auto taloni päädyssä eilen. Mut tehdään siitä asiaankuuluva: olkoon se Green Tea Pick-Up. Kaunotar.

Sienet ja hallusinaatiot

Nythän on niin, että metsistä löytää jo kovastikin sieniä. Ihan elokuun eka päivinä olin ensi kertaa sillä mielellä lähimetsissä, ja hatukkaita pisti silmään sielsuntääl. Tulkintani mukaan haperot olivat hyvin edustettuina: isohapero on kaunis, sitä oli viljaltikin. Samoin haapa helli omiaan: haaparouskua ja haavanpunikkitattia näkyi. Siis ehän mä noita ilman kirjaa tunnista. Kantarellit olivat erityisesti mielessä, mutta niitä ei vielä hirveästi ollut juuri tuolla, vaikka muutamiin lämpösiin leipiin matskut löytyikin.

Toivottavasti alan kohta nähdä sieniunia. Luin näet yhtä harvinaisen ravistelevaa kirjaa tässä lähiaikoina, ja sen seurauksena meni kolme yötä niin, että katselin öisin unissani silmät auki makkarista olkkariin, että tuolla kyllä tapahtuu jotain. Toinen puoli aivoista sanoi, että se on mun olkkari, eikä siellä ole mitään, ja toinen puoli että mikä htin huone toi on ja noi hahmot ja mitä noi avaruusvalot on (telkku...). Heh. Lopetin sen lukemisen ilta-aikaan. Yleensä en ole herkkä, vaan enemmänkin oon aina ahminut karui juttui. Kauas on tosin tultu entisaikojen unissaelehtijän yöelämästä, kun joskus heräsin aamulla riimukirjoitusta vessapaperin palassa yöpöydällä, tai kun kanssanukkujan vakilause yöllä uniminun touhuja seuratessaan oli: "No niin, pannaan ne rillit nyt parkkiin." tai vaihtoehtoisesti: "Nyt nukutaan pkele."

   

Mieli matkailee

Joskus on kiva ja hyvä pysähtyä makustelemaan muistoja, jolloin on tuntunut erityisen hyvältä itsensä kanssa. Joita miettii jopa hivenen tyytyväisenä itseensä. Nehän voivat olla ihan arjen asioita, mutta juuri nyt, kohtana jossa täytyisi erityisesti uskoa itseensä (joskus vaikeaa!), mielessäni on käväissyt hetket muutaman vuoden takaiselta yksinjunailultani Itä-Euroopasta.

Aistinikin muistavat sen yhden kattohuoneiston majatalossa keskiaikaisessa pikkukylässä Tsekissä. Miten heräsin varhain pehmosista vällyistä, avasin ikkunan ja hieroin sumuisia silmiäni maisemassa. Miltä se tuntui. Onnelta.

Kävelin näköalapaikalle ja katselin kylälaaksoa kukon kiekuessa taustalla. Vuosisadat melki pyyhkiytyivät välistä (ellei roskiksessa olisi nojaillut rakettipakkauksia).

Senkin muistan, että olin ihan lovena silloin, ja jokaisesta kaupungista lähti sovitusti kortti hassuine juttuineen Koti-Suomeen, taisi siinä jotain muutakin mennä. Lucky him :)! Samoin Krakovasta läks postipaketti ihan itelle kotiin sisältäen vanhoja lastenkirjoja divarista ja korulöytöjä yheltä aamuvarhaisen rompetorilta. Rompetorin mansikoita ei pystyny lähettää, muuta kuin sinne muistin lokeroihin.

Kamerassani on kuvia erilaisista herkkupaloista, ja monesti lähellä suutani: leivoksia, ankanpuolikas, vartaita, makkaraa, olutta, burgerkingiä, KFC:tä :) Mutta yksi erityisen hyvä pelkkä frappe, ja se hetki, aamulla kerran kirkon juurella sijaitsevassa pikkukahvilassa jäi mieleen. 

Ja sitten oli se nostalgisen rupuinen yöjuna Praha - Krakova; toinen niistä kahdesta yöjunastani rajojen yli, toinen vei lopuksi Budapestiin. Nukuttiin yhteishytissä lukon takana. Konnari kävi neuvomassa kädestä pitäen, että kaikki nämä laitetaan sitten tälla lailla kiinni, muistakaa.

Kanssamatkustajatytöt pelasivat korttia käytävällä ja mä haistelin Tsekin ja Puolan pikituoksuisia yötuulia avoimesta ikkunasta. Vähän jänskää ja ihanaa. Samaisessa junassa mua puri alasekään joku... hiiri, juoksiainen, vampyyri.... ei voi tietää, niin että verta valui lakanalle, mutta tekijästä ei pimeässä näkynyt jälkeäkään. Täytyi myös varoa herättämästä kolmikerrossänkyjen muita nukkujia. Kotona täytyi mennä näyttämään puremaa lääkärille, ei meinannut näet kolo parantua. 

Matkani alkoi tällaisesta näkymästä Bratislavassa, kun kone oli saapunut myöhässä yöllä, ja taksi vei johonkin vähän viereen, oli pilkkopimeetä, ja hostellin respa oli mennyt kiinni (ainut etukäteen varattu yö ja ainut hostelliyö, hienostelija...) ja uutuuttaan kiiltelevä iphoneni (hienostelija) ei löytänyt verkkoa kuin vasta naapurimaan puolella. Kuka lähtee matkaan yksin outo puhelin taskussa, mä...

Söpöin huone oli tämä vanhassa, viktoriaanisessa, sokkeloisessa rakennuksessa. Siellä saattoi istua ikkunalaudalla ja katella puolalaista menoa. Ekan yön jälkeen menin kysymään, että voisinko olla toisen yön ja että mitä maksaa. Mitä sä haluisit maksaa, kysyi portieeri. No, tämähän olikin oiva paikka... kuhan pysytään rahavaluutassa, tuumailin.

Kirkkojen ja niiden kauniiden yksityiskohtien ohella etsin aina kuvastojen "pimeempiä" puolia. Säröt ovat aina mielenkiintoisia ja... tosia. Niitähän löytyy ihan niistä samaisista kirkoistakin. Tampereella sellanen on ainakin Tuomiokirkon Simbergin käärme paraatipaikalla keskellä sisäkattoa, upee! Matkallani pääkalloja ja luurankoja oli ihan kiitettävästi esim. luukirkossa Prahan ulkopuolella. Mut kiinnostavaa on just se, miten asiat sekoittuu tavallisessa elämässä. 

Yksi raskaimmista historian säröistä matkalla oli tietysti Auschwitz. Jotenkin sen vaan on ihmisenä velkaa, että jos liikkuu kulmilla, niin täytyy kerran käydä siellä toteamassa ja tuntemassa.

Mutta siis yhäkin: mää oikeesti tein ton koko ihanan reissun (ei se nyt niin ajallisesti pitkä ollut mut kuitenki) yksin, jee! Törkeen painava rinkka selässä - pyhäjeesusneitsytmaria oli yhden laukkusäilön rouvan osaaottava kommentti, muuta en vieraasta kielestä ymmärtänyt - paahtavassa kuumuudessa. Jalat, tai tassut, näyttivät lopuks tältä, pretty... 

Sadepäivä, jee!

Sadepäivä tarjoaa juuri sopivan hetken vapautua miettimästä, mihin pitäisi mennä ja mitä rientoja tsekata, ettei kesäloma vaan livahda liian kevyesti ohi. Ja entäs jos se elämäni (kesä)mies livahtaa ohi: kaartaa Hämeenkatua viinikylään, puistoreggaeisiin, istuu koskenrannassa pussikaljalla tai naputtaa jalkaansa keikalla, kun mä makoilen sohvallani tai nenä kirjassa kotipuistossa! Ja silti: kaikista kivointa on tehdä mitä haluaa juuri silloin kuin haluaa, ja ainakin yhtä paljon olla tekemättä, ajatella ja katsella. Nautiskella. Kyllä se mieskin mut löytää, jos osaa hakea.

Sillä välin voi kesäyössä vaikka istua hämärässä pöydän ääressä, juua viiniä ja tehdä kuva-arvoituksia. Tai käydä katsomassa yöleffa strippaavista miestanssijoista. Sille reissulle tyhjähkössä leffasalissa sattui hauskasti viereen eräskin yksin liikkeellä ollut nainen, joten tuumattiin yhteen ääneen, että Yksinäiset naiset kesäyössä...

 

Aurinko pilkistää kuitenkin ilmeisesti nytkin tuolta suunnalta, johon miniauringonkukkani koittaa suunnata. Tän mä muuten kasvatin ihan siemenistä, hyvin nous.

Olen luottavainen, että krassini vielä kasvavat pitkin mm. tota vanhaa ikkunakarmia. Kun kuitenkin: ei kesää ilman krassinkukkia.

Vasta eilen olin eka kertaa uimassa! Pyhäjärven vesi oli lämmintä. Oota hetki niin mä kerron, sanoi iäkkäämpi, satunnainen kanssauimarirouva. Vyötärönmitalla tuli tuomio: 20-21 astetta. Ja tarkeni lämmitellä rappusilla uinnin päälle.

Drinksui on nautiskeltu ihan kiitettävästi, nyt alkaisi jo riittää. Joskus urheilukin taukoaa sen takia :).

Kotikaupunkiin tein vasta pikareissun. En just ny keksi mitään parempaa makeeta kuin rantaravintolan jälkkäripavlova: sitruunatöhnää täys. 

Samaan reissuun kuuluivat nostalgianautiskelut: tässä sitruunapullalla (just sen yhen tietyn leipomon), jota mummi aina osti ja vein mukanani vanhainkotiinkin sitten, kun muisti jo oli tehnyt tenän. Että jos sitruunapulla tois hetken suloisen paluun johonkin menneeseen.

Näin ihanaa on siellä merenrannalla. Sunnuntaina kun katselin veneillään saaresta palaavia kaupunkilaisia ajattelin, että kenties joskus sitten kun kaikki työ ja huvi maailmalla on tehty, mäkin voin vaan... mennä saareen ja tulla sieltä takaisin, mennä saareen... 

Kaverin "perunapelto" näytti tältä:hauskat mehikasvinalut! Pihassaan äidyin myös heittämään lapsen kanssa kärrynpyöriä ja seisomaan käsillä, niin hubaa!

Kävin myös sillä keikalla, missä melko moni muukin, muualtakin kuin Suomesta. Toi sarvekas ei oo kyllä mä. Mut olihan se Angus niin cool...

Pyörähdin päälle Helsingissä, Tornista koitettiin rakkaan ystävän kanssa katsoa elämää lintuperspektiivistä.

Kesän penkkiurheilullinen anti:
potkivat palloa niin lähellä mun kotia ja huuto kuuluu kotiin, että aina välillä eksyn katsomaan paikan päälle. Sovinistina (ja sinkkuna) maksan miesten peleistä, ja livahdan naisten peleihin ekan puoliajan jälkeen, niin ei maksa mitään ja mielenkiinto säilyy. Törkeetä.

Postissa tuli myös todistus omistamisesta: kotikaupungin lätkäjoukkue on ny mun(kin) joukkue :)! Ja sitten vain odottamaan talvea ja että pääsee niihin omistajien nakkijonoihin siellä hallilla, joka sijaitsee 3 tunnin matkan päässä täältä.

Loppuun vielä lupaava Aamulehden resepti, jos joku ehtii testaan ennen mua. Mä en nyt jouda, kun pitää lämmitellä jouluista perunalooraa (pakastimen tyhjennys...).